sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Ruokarouvan tytär uuvutti lukijansa

Tarina orvosta tytöstä, josta kasvoi ponnekas yrittäjä viehätti monella tavalla. Kun Ida Erikssonin elämää sivusivat monet historiasta tutut henkilöt, tuntui että kyseessä on mukaansa tempaava ja innostava sarja. Enni Mustonen on nimennyt viidenteen osaan ehtineet kirjasarjansa Syrjästäkatsojan tarinoiksi.

Ruokarouvan tyttäressä (Otava 2017, 496 s.) on nimen mukaisesti pääosassa Idan tytär Kirsti. Kirjassa eletään 1920-lukua. Kirsti tapaa niin yliopistolla kuin sittemmin myös Pariisissa sen ajan kulttuurielämän tunnettuja henkilöitä. Mutta kirjan monet kulttuurihenkilöt ovat tuttuja monista eri yhteyksistä. Olavi Paavolainen egyptiläishenkiset juhlat, runoilijanaisten Elina Vaaran ja Katri Valan kilvoittelu runoilijakollegoista, Eino Leinon voimien hiipuminen. Aika ajoin oli lukemisessa vanhan kertauksen makua liian paljon.  

Kun Kirsti matkaa Pariisiin ja pääsee siellä Coco Chanelin muotihuoneelle töihin ja Pariisissa myös tutustuu tietämättään isänsä tyttäreen, alkaa kaikki jo tuntua mahdottomalta. Tietysti kirjailijalla on vapaus valita ja kuvitella rajattomasti. Mutta monet romaanin käänteet tuntuvat päälle liimatuilta. En liioin millään tahtonut jaksaa lukea pikkutarkkoja kuvauksia nuorten teatterikiertueesta pitkin maata. Ylipäätään romaanin rytmi ja kaiken kerronnan perusteellisuus uuvutti.

Koskettavinta oli Kirstin kasvattisisaren sairastuminen ja kuolema. Kirstin pienet kaksosveljet olivat monelta osin edesottamuksineen piristävintä kirjan antia. Jo Ruokarouvaa lukiessa välillä ihmetytti, miten helposti Idan elämä järjestyy, aina osuu kohdalle oikea ihminen juuri sillä hetkellä tarvittavien taitojen kera. Tämä sama itsestään selvyys vaivaa Ruokarouvan tytärtäkin.    


Huikealta tuntuu että Enni Mustosen (Kirsti Mannisen) täytyy jatkaa sarjaansa. Kirjan etulehdellä kerrotaan että Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja jatkuu. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti