Matti Rönkä ja oikea rormaani

Matti Rönkän Eino (Gummerus 2015, 235 s.) on kolmen sukupolven romaani. Nuorin Joonas saa isoisänsä muistelemaan elämäänsä, sitäkin miksi välit oman pojan kanssa eivät aina olleet kohdallaan.

Kohdallaan ei ole ollut Einon omakaan elämä. Muistin hatarista lokeroista nousee muistikuvat sodan jälkeisestä harhailumatkasta Neuvostoliiton puolelle. Eino selviytyy takaisin kotiin suur-Suomen valloitusretkeltään, mutta sydän jää rajan taakse. 

Matti Rönkä kuvaa hienovaraisesti dementoituvaa vanhusta. Dekkareiden kirjoittaja on itsekin sanonut että haluaa kirjoittaa ”oikean romaanin ja sitä Eino on. Tarinan kerronnassa on selkeä miesmäinen ote, mutta se ei haitannut. 

Yrittäjänä oleminen sodan jälkeisessä Suomessa ei ole ollut sen helpompaa kuin tänä päivänäkään. Hauskalta tuntuu kun kaikki Einon ja hänen poikansa sekä vähän muidenkin yrittäjien ajoneuvot ja menopelit kuvataan tarkkaan nimeltä ja muutenkin. Einon monissa muissakin muisteluissa on vanhanajan meininki oivallisesti mukana. 

  

Raju lukukokemus

Hurjaa, kurjaa, ahdistavaa, uskomatonta, mutta kuitenkin totta. Tätä kaikkea on Katja Ketun Yöperhonen (WSOY 2015, 323 s.).  Katja Ketun kiitetty Kätilö ravisteli lukijan mieltä, mutta Yöperhonen pureutuu sielun sopukoihin ja pakottaa kysymään miksi me ihmiset voimme tehdä toinen toisillemme vaikka mitä. 

Katja Kettu on taiturimainen kirjoittaja. Hänen kielensä on yhtä omaperäistä kuin hänen kuvaamansa ihmiset ja heidän kohtalonsa. Tuntuu että Neuvostoliiton aikaiset tapahtumat ja eritoten suomalaisten kohtalot Stalinin hirmuvallan alla ovat nykykirjailijoille ehtymätön aihe. Sirpa Kähkösen Graniittimies on Katja Ketun Yöperhosen rinnalla kultivoitunut ja kauniskin kertomus. Yöperhonen on raju ja rujo. 

Ei kiarjalle voi asettaa ikärajaa. Arostettu Hesarin kriitikko ehdotti Yöperhosen ikärajaksi 18 vuotta. Yöperhosen lukijan on oltava yhtä rohkea kuin romaanin henkilöt.   

    

Yksin olit Paavo Nurmi

Mikä loistava oivallus Karo Hämäläiseltä kirjoittaa romaani Paavo Nurmesta. Kirjan nimi on yksinkertaisesti Yksin (Otava 2015, 251 s.). Paavo Nurmen elämä on tuttu monista elämäkerroista, urheilukirjoista, näytelmistä, oopperasta. Mutta Hämäläisen romaania lukiessa tuntui että vasta nyt ensimmäisen kerran koin mitä Paavo Nurmi todella ajatteli. Romaanissa Paavo Nurmi kertoo ja ajattelee elämänsä alusta loppuun.

Ensin oli tärkeintä juosta kovempaa kuin kukaan muu ja sitten oli tärkeintä saada kasaan rahaa enemmän kuin kukaan muu. Ainoa mitä Paavo Nurmi ei saanut, oli hänen koulun alaluokilta asti ihailemansa tyttö. Riitti että nuori nainen ei kerran ilmestynyt tapaamiseen ajoissa. 

Karo Hämäläisen karu ja niukka tyyli sopii hyvin kuvaamaan Paavo Nurmea. ”Inhosin tilannettani ja sitä, miten siihen oli tultu. Halveksuin, sätin ja säälin itseäni”.          

Kun aikoinaan jonotimme New Yorkin maratonin numeroita ja jonossa olijat kuulivat että olemme Suomesta, ryhdyttiin heti muistelemaan Paavo Nurmea.  

Harper Leen arkistoista

Kaikkihan me olemme lukeneet Harper Leen Kuin surmaisi satakielen. 1960 ilmestyneestä kirjasta tuli nopeasti kulttikirja. Luin sen aikanaan ja toisen kerran kolme vuotta sitten yhteen lukupiireistäni. Kirja puhutteli vieläkin. Totta kai kummallakin kerralla ”amerikkalaisuus” hieman häiritsee. Siitäkin huolimatta että olen ollut Yhdysvalloissa muutaman kerran. 

Lähimmäksi tavallista elämänmenoa pääsin kun tyttäreni perhe asui siellä 2000-luvun alussa. Kun olin lasten kanssa, olin kuin kuka tahansa kotiäiti. Vein lapset aamulla kouluun, kävin kaupassa, lenkillä, ostoksilla, hain lapset koulusta, laitoin ruokaa, siivosin ja pesin pyykkiä suunnattoman isolla pesukoneella.

Mustat ja valkoiset eivät eronneet yhdyskunnassa missä liikuin toisistaan. Perheen tytär oli koulussa kaupungin keskustassa ja sinne ei minua ohjattu koululaista hakemaan eikä viemään. Minun oli tarpeetonta opetella luovimaan ”erilaisessa ympäristössä”.

Harper Leen arkistoista löytynyt Kaikki taivaan linnut (suom. Kirstiina Drews, Gummerus 2015, 286 s.) ei ole kaikilta osin Kuin surmaisi satakielen veroinen romaani. Nyt kirjan päähenkilö on aikuiseksi kasvanut Jean Louise Finch. Aikaisemmin tunsimme hänet paremmin hänen lempinimellään Scout.

Elämä kotikaupungissa vaikuttaa New Yorkin sopeutuneesta Jean Louisesta pysähtyneeltä. Vielä takaperoisemmaksi kaikki muuttuu kun hän sattumalta päätyy kansalaisvaltuuskunnan kokoukseen. Rotuviha on niin voimissaan ja siinä kaikessa on mukana hänen ennakkoluuloton isänsä ja häntä kosiskeleva nuoruuden ystävä. Tilanne on niin tulehtunut, että Jean Louise pystyy vaivoin ymmärtämään isänsä käyttäytymistä.

Monelta osin Kaikki taivaan linnut jää ainakin minulle kuriositeetiksi. Sairastunut kirjailija ei enää mainetta ja kunniaa kaipaa, mutta jonkinlaisena sensaationa löytynyttä käsikirjoitusta voi tietysti pitää. Ja jos en muuten niin uteliaisuuttani tartuin kirjaan.